On outoa huomata, miten pitkään on elänyt kuvitellen, että pysähtyminen on jonkinlainen epäonnistuminen. Että jos ei koko ajan tavoittele jotain suurempaa, parempaa palkkaa, arvostetumpaa työtä, seuraavaa askelta, niin jää jälkeen jostain, mitä ei kukaan ole edes määritellyt. Kuin pitäisi koko ajan mennä jonnekin. Olen huomannut tänä vuonna, että se juoksu on ollut aika lailla omaa keksintöäni, eikä kukaan ole oikeasti vaatinut sitä minulta.
Muistan hyvin, millaista oli olla parisuhteessa. Silloin osasin levätä hetkeen. En tarvinnut jatkuvasti jotain uutta tavoiteltavaa, koska arki tuntui jo riittävän hyvältä sellaisenaan. Mutta kun jäin yksin, jokin minussa muuttui. Alkoi tarve pyrkiä kohti enempää, ura, mielekäs työ, jota arvostetaan ulkopäin. En osannut silloin sanoittaa sitä, mutta jälkikäteen ajateltuna se oli aika selvää, yksin ollessa aloin rakentaa itselleni merkitystä sen kautta, miltä ulkoinen elämäni näytti välittämättä siitä oliko se oikeasti mukavaa itselleni.
Se on outo paradoksi. Kuvittelisi, että yksin ollessa keskittyisi enemmän itseensä, mutta minulla kävi juuri päinvastoin. Aloin katsoa elämääni ikään kuin ulkopuolelta, mietin miltä se näyttää, onko se tarpeeksi vaikuttavaa, tarpeeksi kiiltävää. Ura oli yksi tapa hakea sitä tunnetta, että olen jotain, että olen onnistunut, että olen pärjännyt, vaikka kukaan ei sitä minulta erikseen kysynyt. Aika päästää irti näistä menneisyyden hirviöistä, sitä missä työpaikalla käyt, ei ole mitään väliä.
Tarve edetä koko ajan
Luulen että olen ottanut siihen mallia ulkoa, roikkunut liikaa lukemassa muiden elämästä ja kuvitellut sitä kautta, että kyllä, heidän tyyli on oikea. Alkanut vertailla itseään muihin ja huonolla itsetunnolla se on petollista. Kun elämä on rakentunut pitkälti oman pärjäämisen varaan, alkaa helposti ajatella, että arvo mitataan siinä, kuinka paljon saa aikaan, kuinka pitkälle etenee, kuinka hyvältä se näyttää muiden silmissä.
Vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut tajuta, että se kiiltokuva, jota olen rakentanut, on ollut aika tyhjä sisältä. Kiiltävä pinta pinnan vuoksi. En osaa sanoa oliko jokin yksittäinen hetki, joka sai tämän liikkeelle, ennemminkin se on hiipinyt esiin vähän kerrallaan, katsoessani taaksepäin niitä vuosia jolloin juoksin jotain takaa tietämättä oikeastaan mitä. Väsytin itseni aivan turhaan.
Olen saanut tilalle rauhaa
Olen elänyt nyt ilman omaa kotia sesonkitöissä ja juuri tämä elämäntilanne on paradoksaalisesti opettanut minulle jotain pysähtymisestä. Kun ei ole vakituista osoitetta, ei vakituista arkea samassa mielessä kuin ennen, on joutunut opettelemaan olemaan siinä hetkessä missä on. Nauramaan, kuuntelemaan, hengittämään. Lepäämään ilman, että se pitäisi ansaita jollain suorituksella ennen sitä.
En enää halua uraa vain sen perusteella, miltä se näyttää muille. Haluan miettiä mitä minä oikeasti haluan, en sitä mikä kuulostaisi vaikuttavalta kahvipöytäkeskustelussa tai näyttäisi hyvältä jossain profiilissa. Se on iso ero, vaikka se saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Moni meistä elää vuosia sen mukaan mitä pitäisi haluta, ennen kuin edes tulee kysyneeksi itseltään mitä oikeasti haluaa.
Pysähtyminen ei ole jämähtämistä
Pelkäsin pitkään, että jos lopetan tavoittelemisen, jämähdän paikoilleen. Että pysähtyminen tarkoittaisi jotenkin luovuttamista tai sitä, ettei enää yritä. Nykyinen pysähtyminen on ollut pikemminkin sitä, että olen alkanut kuunnella itseäni paremmin. Kun ei koko ajan juokse jonnekin, alkaa huomata mitä oikeasti tuntee, mitä oikeasti kaipaa ja mikä taas on vain opittua suorittamista.
En tiedä olenko vielä täysin perillä siitä, miltä elämä näyttää ilman jatkuvaa eteenpäin pyrkimistä. Se on jotain, mitä opettelen edelleen, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Mutta tiedän jo nyt, että se rauha, jonka olen löytänyt kun olen lakannut vaatimasta itseltäni koko ajan enemmän, on paljon arvokkaampaa kuin mikään kiiltävä ulkokuori olisi koskaan voinut olla.