Kun elämä on liian mukavaa elämänmuutokseen
On helppoa olla tekemättä mitään suurta silloin, kun elämä on jo ihan ok. Ei huono, ei loistava vaan sellainen tasainen ok, jossa arki pyörii, palkka tulee tilille ja illalla pääsee kotiin omaan pesään möllöttämään. Ja se möllöttäminen, se on niin palkitsevaa päästä omaan rauhaan. Ihana oma rauha on kultaa. Ei velvollisuuksia, ei odotuksia, ei tarvetta mennä mihinkään suuntaan.
Mukavuuskuplassa on toki hyviä asioita. Taloudellinen tilanne on varmaa, arki ennakoitavaa ja ympäristö tuttua. Mukavuuskupla on turvallinen paikka ja turvallisuus on ihanaa. Kunnes jokin sisällä alkaa kaivata enemmän kuin pelkkää turvallisuutta.
Kun arki alkaa tuntua puuduttavalta ja sama rutiini toistuu päivästä toiseen ilman, että se enää merkitsee mitään, alkaa väsymys olla erilaista. Ei niinkään jalat kipeinä tai selkä jumissa, vaan sellainen hiljainen sisäinen kuluminen, joka kuluttaa ja väsyttää, tekee kaikesta raskasta.
Muistan kerran kotihoidon päivänä, kun istuin autossa ja söin eväitä ja ajattelin, että tässä ei ole mitään erityistä. Siinä se oli, se ajatus. Lannistunut olo, että oli tyytynyt johonkin mikä ei ollut enää itselle sopivaa, mutta samalla heräsi pieni toivo siitä, että on muutakin ja minulla on siihen mahdollisuus.
Niitä hetkiä oli muitakin. Aina silloin tällöin, kun arjen touhusta pääsi hetkeksi irti ja intuitio pääsi ääneen, sama ajatus nousi pintaan, jokin muu odottaa. Hiljainen varmuus siitä, ettei sisäinen kaipuu ollut katoamassa minnekään. Se saattoi hetkeksi vaimentua arjen alle, mutta palasi aina uudelleen.
Halusin muuta. En mitään dramaattista, ei kaikkea uusiksi, mutta uudenlaista arkea. Uudenlaista työtä ja jännitystä siitä, mitä huomenna tapahtuu. Haaveet ja ajatukset uudesta eivät suostuneet menemään pois, vaikka kuinka yritti selittää itselleen, ettei se nyt ole järkevää.
Yritin selitellä loogisesti ja kylmästi. Hoitajan työ on tärkeää. Yhteiskunta tarvitsee hoitajia. Hotellityö on pinnallista. Onko se itsekästä vaihtaa pois? Kannattaako luopua hyvästä palkasta? Entä jos töitä ei ole tarpeeksi? Entä jos en viihdykään?
Rakentelin tekosyitä niin taitavasti, että välillä melkein uskoin niihin. Huvittaa nyt, miten sitä voikaan jäädä oman mielensä vangiksi. Kun ei uskalla hypätä, alkaa perustella. Järki sanoo ei, tunne sanoo kyllä, järki keksii uuden syyn, tunne vastaa siihen ja yhtäkkiä pyörit sellaisessa ikuisuuskamppailussa, joka ei johda mihinkään, kumpikin puoli löytää aina seuraavan argumentin.
Kun tuttu ja turvallinen ei enää riitä
Mukavuuskuplassa osaaminen kaventuu huomaamatta. Käytät niitä taitoja, joita tarvitset ja loput nukkuvat. Tajusin tämän vasta kun aloitin koulun ja aloimme opiskella täysin uutta, hetkinen, tämähän on ihan eri maailma kuin missä olen pyörinyt viime vuodet. Se oli innostavaa ja vapauttavaa. Olin oppinut unohtamaan, kuinka ihanaa on oppia jotain täysin uutta.
Koulussa alkoi tapahtua muutakin. Syvät toiveet alkoivat konkretisoitua, koska uskalsin vihdoin alkaa haaveilla niistä ääneen ja otin askeleita niitä kohti. Ymmärsin ettei minun tarvitse tehdä samaa koko elämää, vaikka se kuinka turvallista ja järkevää olisi.
Ja sitten jotain syttyi. Innostus, jota ei ollut ollut pitkään aikaan. Uusi suunta, jännittävä ja kokematon tie ja se tuntui hyvältä.
En osaa nimetä yhtä hetkeä, jolloin tiesin tehneeni oikein, se oli monta pientä asiaa, jotka yksi kerrallaan vahvistivat, että tämä on se suunta. Ei tarvinnut enää perustella, sen vain tunsi olevansa oikeassa paikassa.
Uusi työ oli ajoittain epämukavaa ja väsyttävää, kun kaikki piti opetella alusta. Väsymys oli erilaista kuin aiempi väsymys. Aiempi oli tyhjää sisäistä kulumista, hiljaista ja harmaata. Tämä uusi oli aivojen työskentelyä, uusien asioiden omaksumista, kasvamista uuteen. Epämukavuudesta oli myös iloa, rohkeus, että uskalsi laittaa itsensä uusiin tilanteisiin.
Mukavuuskupla on miellyttävä paikka asua. Lämmin, tuttu, ei vaadi mitään. Mutta siellä ei kehity eikä kasva, ja jossakin kohtaa se alkaa tuntua liian ahtaalta niille, jotka haluavat enemmän. Minä halusin enemmän, vaikka se tarkoitti hyppyä, johon ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin uskaltaa.
Alanvaihto ja uusi arki, kun uskalsin luottaa ja hypätä
Asiat järjestyivät parhain päin, yllättävän hyvin, kuin olisin jollain tasolla tiennyt sen jo, luotin tulevaan tajuamattani sitä itse. Olen oppinut, että elämään voi luottaa enemmän kuin uskaltaa. Olen rennompi ja uskon että asiat järjestyvät, enkä tarvitse enää niin paljon perusteluja ja varmistelua ennen päätöksiä. Tietenkään kaikki neuroottisuuteni ei ole pyyhkiytynyt pois, mutta hiljalleen tasapaino ja rauha alkavat asettumaan sieluuni, itsevarmuus ettei tarvitse arpoa.
Minua kaipuu ei jättänyt rauhaan, se piti yllä toivoa paremmasta, vaikka kuinka yritin olla kuulematta sitä. Löysin sen mitä kaipasin ja tällä hetkellä on hyvä. Toki asiat muuttuvat ja kaikki kehittyy, mutta olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja toimimaan, kun siltä tuntuu. Se on tuonut rohkeutta toimia ja mielenrauhaa, kun on tyytyväinen omaan tilanteeseen. Uusia asioita ja kokemuksia en ole koskaan elämässäni katunut. Mukavuuskuplassa on ihanaa vierailla ajoittain ja viettää pitkiä lomia siellä, mutta pysyvästi siellä en viihdy.